Pääministeri

Katsoin minäkin muutama viikko sitten TV1:ssä esitetyn Pääministeri -elokuvan. Elokuvan kautta palautui elävästi mieleen vuoden 2003 eduskuntavaalitaistelu.

Seurasin vaaleja tuolloin erään ehdokkaan tukiryhmän kautta. Tunnelma oli kentällä aidosti se, että keskustalla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vaaleissa ykköspaikka, muuten oppositiotaival jatkuisi vielä seuraavatkin neljä vuotta. Paavo Lipposen asema pääministerinä oli vahvistunut 11.9. terrori-iskujen jälkeen. Verrattuna esimerkiksi Matti Vanhasen kohteluun valtalehdistössä oli Lipposen käsittely huomattavan erilaista. Lipposen politiikka sai kannatusta erityisesti Hesarin piirissä. Siihen aikaan ei ollut Marko Junkkarin tai Hanna Kaarron kaltaisia viikottaisia Näkökulmia, joissa pääministeriä ja hänen puoluettaan lyödään surutta joka asiasta.

Anneli Jäätteenmäki oli puheenjohtajana parhaimmillaan ihmisten parissa, toreilla ja kauppakeskuksissa. Hän tuntui osaavan ottaa ihmiset huomioon. Jokainen koki itsensä merkitykselliseksi hänet tavattuaan. Sen sijaan muistan kiinnittäneeni aika varhaisessa vaiheessa huomiota hänen asiaosaamisensa kevyehköön tasoon. Keskustallahan oli ollut perinteisesti puheenjohtajina tiukkoja asiaosaajia, mutta Jäätteenmäen kohdalla ei näin tuntunut olevan.

Kun vuoden 2003 alussa Irak-asia ponnahti toden teolla esille, olin lähes kauhuissani. Puheenjohtaja hyökkäsi todella vahvasti Lipposta vastaan ja pelkäsin Jäätteenmäen polttavan ne loputkin yhteistyön rippeet, joita keskustalla ja pääministerillä vielä oli. Toreilla asia ei juuri kansalaisia puhuttanut, mutta keskustan omien aktiivien muistan olleen ihmeissään tämänkaltaisesta vaalitaktiikan valinnasta.

Ratkaisiko Irak-asia sitten vaalit keskustalle? Uskoisin monen äänestäneen keskustaa ja Jäätteenmäkeä siksi, että toivoi pääministerin ja vallan vaihtuvan. Irak-asia taisi lopulta vain viedä ääniä keskustalta. Ainakin se tiivisti vastapuolen rivit ja keskustan vaalivoitto oli historiallisen niukka.

Elokuva antoi hyvän kuvan siitä hallitsemattoman tuntuisesta kaaoksesta, joita vaalit aina puoluejohdolle ovat. Ylilyöntejä tulee helposti ja silloin puheenjohtajan paineensietokyky olisi erityisen tärkeä ominaisuus.

Mietteitä syksyn aluksi

Keskustan kannalta Eurovaalit sujuivat vähintään kohtuullisesti, ja erittäin tärkeänä seikkana voi pitää sitä, että keskustan riveistä nousi nuorin suomalainen europarlamentaarikko. Ilo Eurovaalien torjuntavoitosta jäi lyhyeksi kun vaalirahakohu pyörähti toiselle kierrokselle. Pyörteen keskipisteessä oli kuten vuotta aikaisemminkin keskusta. Oli selkeä virhe puoluesihteeriltä jättää kertomatta koko vaalirahoituskuvio jo vuosi sitten. Toki muutkin puolueet saivat osansa kohusta, mutta kuukausia ainoastaan keskustan asioita pyöritettiin päivästä toiseen lehdissä ja TV:ssä. Paljolti tämä johtui omista virheistä ja siitä on turha syyttää ilkeää "etelän mediaa".

Puolueen tilasta on syytä olla huolissaan ja varapuhemies Kääriäinen on oikeassa puhuesssaan puolueiden kannatuksessa meneillään olevasta sarana-ajasta. Keskustan on viimeistään nyt herättävä toimintapojensa totaaliseen muutostarpeeseen. Päivän sana on ehdoton avoimuus ja vanhan ajan suhmurointi pienissä tutuissa, miehisissä sököporukoissa on auttamattomasti ohi. On myös käsittämätöntä, että törkeistä talousrikoksista kertaalleen tuomittu liikemies pääsee kenenkään kyseenalaistamatta lähelle puolueen kovaa ydintä.

Itse katson keskustan tilannetta lähinnä kaupunkilaisesta näkökulmasta ja tässä muutamia ajatuksia keskustan uuden nousun tieksi:

1) Kasvojen nuorennus
Keskusta on edelleen maan johtava nuorisopuolue, mutta puoleen kasvot julkisuudessa ovat vankasti ikääntyneet. Keskustan ministeriryhmä koostuu liiaksi menneen maailman kasvoista, vaikka eduskuntaryhmässä olisi tarjolla myös nuorta, nälkäistä voimaa. Politiikka on muuttunut totaalisesti sitten 80-luvun, jolloin asioiden hyvä hallinta pääasiassa riitti menestyvälle ministerille. Tänä päivänä ministerin pitäisi myös muulla tavoin tuoda persoonaansa esille. Hyvänä esimerkkinä tästä taitavasta mediapelistä käy ulkoministeri Alexander Stubb. Hän ymmärtää nykyajan pelin hengen ja ottaa toimittajat mukaan aamulenkille ja kuntosalille. Jari Tervon Koljatin sanoin: "häneen ei paska tartu".

2) Ympäristöteemat
Keskusta on pitänyt hallussaan viimeiset kaksi vuotta ensimmäistä kertaa ympäristöministerin salkkua ja puolueella on näin ollut tuhannen taalan paikka tuoda esille puolueen pitkään perinteeseen kuuluvaa realistista ja vihreää luontosuhdetta. Viime aikoina keskustalainen ympäristöministeri on kuitenkin antanut lausuntoja periaatteella "kaikki käy". Itämeren kaasuputki käy, Kollajan allas käy ja mitään uusia ympäristöpoliittisia avauksia ei ole nähty esimerkiksi ilmastomuutokseen liittyen.

3) Miksi kaupunkilainen äänestäisi keskustaa?
Tähän kysymykseen heräsin työpaikkani kahvipöydässä, jossa espoolainen työtoverini heitti ko.kysymyksen. Koetin selittää parhaani mukaan esimerkiksi Vanhasen hallituksen perhepoliittisia urotekoja, Vuosaaren satamaa, länsimetroa jne. mutta taisin onnistua vain osittain. Hänen mukaansa keskusta ajaa vain haja-asutusalueiden ja maalaisten asiaa. Maakuntakeskuksissa keskusta on menestynyt jo vuosia, läpimurto etelän suuriin kaupunkeihin on edelleen kesken. Ainakin Helsingissä keskusta voisi olla vahvemmin selkeä vaihtoehto kokoomuksen, vihreiden ja demareiden vuosia jatkuneelle valta-akselille. Helsingin ja Uudenmaan piiri tarvitsisi entistä enemmän myös taloudellista tukea "ukkopuolueelta", jotta todellista läpimurtoa olisi edes realistista saavuttaa.

4) Pesäeron tekeminen oikeistoon
Jyrki Kataisen johtama kokoomus on tällä hetkellä keskustalle vaikea vastustaja. Puolueen puheenjohtaja tulee "kepulandiasta" ja koettaa parhaansa mukaan edetä keskustan ydinalueilla, ja on osin onnistunutkin tässä. Samaan aikaan hän on onnistunut pitämään suurten kaupunkien kokoomuslaiset tyytyväisinä, toisin kuin Ville Itälä, jonka puheenjohtajan pallin kaatoi lähinnä kokoomuksen Helsingin piiri. Keskustan on entistä selkeämmin tehtävä pesäero oikeistoon eli kokoomukseen: a) Keskustan on entisestään korostettava sosiaalista oikeudenmukaisuuttaan.
b) Turvallisuuspolitiikka. Kokoomus tuntuu olevan sotajalalla lähes joka suuntaan. NATOon pitäisi mennä ensi tilassa ja maailman sota-alueille ollaan valmiita lähettämään suomalaisia joukkoja. Keskustan tulee korostaa entistä selvemmin nykyisen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuutta ja Suomen roolia "lääkärinä, ei tuomarina". c) Energia- ja ilmastopolitiikka. Ydinvoiman lisärakentamisesta käytävän huutokaupan sijaan keskustan tulisi korostaa energian säästötavoitteita. Ei kai Suomesta olla tekemässä ydinvoimaparatiisia?

SMP:n perintö ja persut

Satuin lukemaan muutama päivä sitten SMP:n entisen puheenjohtajan Pekka (Veikon poika) Vennamon mielipiteen YLE:n eurovaalien ykköskysymyspalstalta muukalaisvastastaisuuden noususta Eurovaaleissa. Hätkähdyttävintä tekstiä Vennamo kirjoitti kuitenkin perussuomalaisten muukalaisvihamielisyydestä (tai persukielellä maahanmuuttokriittisyydestä) ja EU-vastaisuudesta.

Pekka Vennamon mukaan: "Erityisen vastenmielistä minulle on se, että Veikko Vennamon poliittisiksi perillisiksi julistautuneet perussuomalaiset ovat vajonneet muukalaisvihan ja EU-vastaisuuden suohon. Veikko oli itse siirtolainen ja tiesi hyvin, kuinka vaikeaa monilla karjalaisilla oli sopeutua uusien naapureidensa elämään erityisesti Länsi-Suomessa, jossa heitä kaikin tavoin hyljeksittiin. Hän pyörisi haudassaan jos tietäisi, että hänen nimiinsä vannova puolue hyysää riveissään muukalais- ja siirtolaisvihamielisiä asenteita. Sama koskee EU-vastaisuutta, Veikko oli EU-jäsenyyden innokas kannattaja".

Tuossa tekstissä on sanaseppo Timo Soinillakin selittämistä. Muistini mukaan Soini on useaan otteeseen muistellut Veikko Vennamon sanoneen "tukevansa kaikkea, missä Timo Soini on mukana". Tämänpäivän perussuomalaisilla ei siis ole juurikaan enää yhteistä vanhaan SMP:hen, joka nojasi kannatuksensa maaseudun pienviljeliöihin ja heidän arvomaailmaansa, joka ei liene ollut niin tunkkaisen konservatiivinen ja suvaitsematon kuin Soinin joukkojen.

Mitä mieltä Urhoudesta pitäisi olla?

Keskustan eurovaalikampanjan teema on herättänyt vilkasta keskustelua nettipalstoilla ja lehtien pääkirjoituksista. Pääviesti näissä kirjoituksissa tuntuu olevan ilkamointi sillä, että nyt keskusta teki todellisen mokan ottamalla kampanjansa veturiksi Kekkosen ja pekkaroinin ja, että puolueella tuntuu olevan todella paniikki päällä hupenevasta kannatuksesta johtuen. Näissä kirjoituksissa Kekkonen edustaa kaikkea pahaa suomettuneisuuden vuosikymmeniltä. Samat tahot, jotka eivät ymmärtäneet Kekkosen politiikan suurta linjaa hänen eläessään, ymmärtävät sitä tänään vielä vähemmän.

Kekkos-teema on kieltämättä rohkea valinta ja lopullinen totuus sen purevuudesta nähdään 7.6.

Ainakin keskusta sai julkisuutta vaalikampanjansa avauksesta ja mm. YLE omisti koko lauantai-illan viihdekimaransa keskustan risteilylle. SDP avasi kampanjansa tämän viikon keskiviikkona - aivan, kuka sen huomasi? Ainoa julkisuuskynnyksen ylittänyt keskustelunaihe demareiden kampanjassa on ollut Isä Mitron papinkaapu. Demarileirissä luulisi jo iskevän paniikin päälle kun vielä keskusta varasti presidentinvaali avauksellaan vapun uutisetkin. Mitä se Urpilainen puhuikaan??

Urhous teemalla pyrittäneen ennen kaikkea saamaan nukkuvat keskustan äänestäjät liikkelle sekä kampittamaan perussuomalaisten nousua. Urhouden valinta osoittaa ainakin hyvää historian tajua sillä juuri persujen edeltäjä SMP perustettiin Kekkos-vastaisuuden symboliksi 50-luvun lopulla. Nyt siis keskusta iskee persujen kimppuun SMP:n perivihollisella UKK:lla.

Toinen näkökulma Urhouteen on sitten nuorten, etenkin kaupunkilaisten näkökulma. Tuskin Urhoudella voitetaan vahvaa jalansijaa kaupunkien nuorisoon, mutta Urkista on kehittänyt eräänlainen kulttihahmo nuorison keskuudessa, vaikka historian oppikirjojen näkökulma Kekkosen kauteen onkin negatiivissävytteinen. Sitä paitsi kampanjan graafinen ilme on mielestäni freesi ja vetää vertoja Kokoomuksen Toivo-kampanjalle neukkutunnuksineen.

Viimeksi kuntavaaleissa keskusta teki vaisun kampanjan ja lopputuloksen tiedämme. Urhous voi siis hyvinkin yllättää!

Eurovaaleista

Eurovaaleihin on aikaa alle puolitoista kuukautta ja hiljalleen olen alkanut havaita orastavaa heräilyä kampanjointiin. Kolmesta suuresta puolueesta kokoomus ja SDP ovat täyttäneet jo kaikki ehdokaspaikkansa ja keskustalla on enää yksi paikka täyttämättä.

Keskustan lista on monipuolinen ja kattava ja olen tyytyväinen siihen, että julkkisten määrä listalla on olematon. Naisia toki listalle jää kaipaamaan enemmän. Kannatan lämpimästi kokoomuksen kansanedustajan Heikki A. Ollilan ehdotusta poliittisen kilpavarustelun lopettamisesta julkkisehdokkaiden haalimisessa. Jotenkin koomista on vain se, että Ollilan oman puolueen kokoomuksen listalla on näissäkin vaaleisssa eniten julkkisnimiä. Rehellistä olisi myöntää avoimesti, että julkkiksia haalitaan listalle keräämään ääniä puolueelle, mutta aika harva puoluetoimistoilla oikeasti toivoo julkkisten menevän vaaleissa läpi.

Paljon on myös keskusteltu Timo Soinin eurovaaliehdokkuuden järkevyydestä Perussuomalaisten pidemmän aikavälin kannatuskehityksen valossa. Soini voi hyvinkin tehdä eurovaaliehdokkuudellaan suuren luokan poliittisen virheen. Eurovaaleissa Perussuomalaiset saanevat jonkintasoisen vaalivoiton, mutta miten käy vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, joka on Soinin päätähtäin? Soini alensi itsensä ehdokkuusvenkoilullaaan "vanhojen puolueiden" tasolle eikä kovin hyvältä näytä puolentoista vuoden pikavisiitti Eurooppaan. Liisa Jaakonsaari voi hyvinkin olla oikeassa ennustaessaan Perussuomalaisten rivien halkeilua puheenjohtajan kadotessa Brysseliin.

Varsinaisia kansanvallan ritareita Eurovaaleissa ovat ehdottomasti nuoret, lähes tuntemattomat ehdokkaat. Ei voi kuin nostaa hattua näille nuorille, jotka jaksavat käyttää monta kuukautta kampanjointiin liki nollabudjetilla. Miten se UKK virkkoikaan Vanhalla vuonna 1968: "Ennakkoluulottomasti ajatteleva nuoriso on tulevaisuuden ideologinen pommi. Siinä on maailman toivo".

Muutto

Viime viikonloppu meni sitten muuttopuuhissa. Muutimme seitsemän kuukauden Taka-Töölössä asumisen jälkeen Etu-Töölöön. Tosi kepulainen ei siis asu Nurmijärvellä omakotitalossa vaan vuokralla Apollonkadulla....

Erikoinen piirre Helsingin muutoissani on ollut, että perheellistyttyäni olen muuttanut koko ajan lähemmäksi keskustaa. Muuttaessani kuusi vuotta sitten Helsinkiin, muutin ensin Vuosaaren perukoille, sieltä Pitäjänmäelle, Oulukylään, Taka-Töölöön ja nyt Etu-Töölöön. Eikös tämä mene pääkaupunkinseudulla yleensä tismalleen toisinpäin eli sinkkuna asutaan keskustan tuntumassa ja perheelliset karkaavat kauemmas keskustasta tai Helsinkiä ympäröiviin kehyskuntiin.

Muuttamisessa mukavinta on uusi ympäristö ja samalla kun pölyt nurkassa saavat kyytiä, tuntuu samalla tuulettuvan pääkoppakin. Mitään muuta hauskaa muuttamisessa ei juuri sitten olekaan. Ainakin minulle on todella vaikeaa maanitella kavereitani muuttoavuksi, ja harva taitaa innosta kirkuen rientää raahaamaan pesukonetta hissittömän talon neljänteen kerrokseen. Edellisen muuton hoidinkin kaksistaan Muuttopalvelun sedän kanssa ja raskasta se kyllä oli, eikä erityisen halpa tapa muuttaa. Tällä kertaa tavarat vaihtoivat paikkaa kolmen miehen ja yhden naisen voimin. Useasti muuttaessa on muuten vielä se hyvä piirre, että nyssykkää ja kaikenlaista sälää kertyy huomattavasti vähemmän kun silloin jos sattuu asumaan samassa osoitteessa vuosikausia.

Muuttaminen ei ole myöskään halpaa huvia, ainakaan pääkaupunkiseudulla. Vuokralle muuttaessa joutuu yleeensä pulittamaan kahden kauukauden vuokran takuuksi, maksamaan uuden ja vanhan asunnon vuokran seuraavalta kuukaudelta, nettiliittymän siirtokin maksaa, samoin jos päättää asennuttaa astianpesukoneen ammattilaisen voimin, vesivahinkojen välltämiseksi. Muutama vuosi sitten Vanhasen ensimmäisen hallituksen lanseeraama muuttoavustus tulee siis monelle pienituloiselle, työn perässä muutttavalle todelle tarpeeseen.

Keskusta ja työmarkkina-asiat

Viimeksi eläkekiistan yhteydessä on esitetty valistuneita näkemyksiä keskustan ohuesta osaamisesta työmarkkinamaailmassa. Pääministerin esikunnasta ei kuulemma työmarkkinakentän osaajaa löydy eikä sen paremmin puoluetoimistolta.

Totuus on tässäkin asiassa tarua ihmeellisempää. Itse olen katsellut asiaa sekä puolueen että ay-liikkeen näkökulmasta. Työpaikoilla (erityisesti teollisuuden aloilla) työntekijät jakautuvat tyypillisesti kolmeen ammattiryhmään: työntekijät (SAK), toimihenkilöt (STTK) ja ylemmät toimihenkilöt (AKAVA). Suluissa on mainittu ammattiliittojen keskusjärjestöt joihin ko. ammattiryhmään kuuluvat ovat yleensä järjestäytyneet omien jäsenliittojensa kautta. Näillä kullakin ryhmällä on yleensä kullakin oma työehtosopimuksensa työnantajajärjestöjen kanssa, jossa siis on sovittu työsuhteiden keskeisistä ehdoista (palkkojen yleiskorotukset, lomat, työajat jne).

Ohuinta keskustalaisten määrä lienee SAK:ssa. Keskustalaisia luottamusmiehiä kentältä löytyy, mutta keskustoimistolta Hakaniemestä ei muita puoluekirjan kuin sd. tai vas. omaavia löydy, ei siis kokoomuslaisiakaan. STTK:ssa keskustalaisten edustus lienee laajinta, onpa kahden jäsenliiton puheenjohtajatkin julkikeskustalaisia. AKAVAssa tilanne on koko ajan parantumassa.

Puolueen piirissä työmarkkina-asiat tuntuu pitkään olleen yhtä suosittua kuin maatalousasiat demareissa eli nämä asiat on koettu jotenkin kaukaisina. Puolueen kannattajakunta on kuitenkin muuttunut radikaalisti varsin lyhyessä ajassa ja esimerkiksi toimihenkilöitä ja ylempiä toimihenkilöitä on puolueen jäsenistä jo huomattava osa. Jotenkin tuntuu, että kannattajakunnan profiilin muutosta ei ole havaittu puolueen terävässä päässä ja työmarkkinaosaamisen vahvistaminen on jäänyt liiaksi yksittäisten aktiivisten toimijoiden varaan. Yrittäjien asioiden ajaminen on sen sijaan ollut jo pidempään vahvemmin puolueen agendalla.

Keskustassa on siis jo nyt hyvää työmarkkinaosaamista jolle kuulusi antaa sille kuuluva arvo ja ymmärtää, että työmarkkina-asiat ovat yhä etenevässä määrin myös "meidän" asioitamme, jossa pelikenttää ei tule jättää muille puolueille.

Miten tästä eteenpäin?

Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen eläkesovusta riittää tarinaa ainakin loppuviikoksi. Monissa blogeissa ja pääkirjoituksessa Matti Vanhasen nähdään varmasti kokeneen suuren arvovaltatappion ja MTV3:n politiikan toimittajat näkevät Vanhasen viimeistään nyt joutuvan jättämään paikkansa politiikan huipulla. Helsingin Sanomat ehti jo otsikoida :"Vanhanen ei ole Kekkonen". Itse asiassa ei se Kekkonenkaan ilman vastoinkäymisiä poliittisella urallaan selvinnyt: Harva muistaa Kekkosen epäonnistuneen Isänmaallisen kansanliikkeen lakkauttamisyrityksen 30-luvun lopulla, Kekkosen joutui nöyrtymään ja antamaan asiassa periksi.

Itse en näe Vanhasen kokeneen loppujen lopuksi pahaakaan tappiota. Vanhanen profiloitui tulevien sukupolvien puolustajana, joka kantaa huolta huomisesta ja meistä nuoremmista ikäpolvista, joille lasku tästäkin taantumasta sysätään. En kuullut juuri kenenkään nuoren vastustavan eläkeiän nostoa, päinvastoin. Uskoisin Vanhasen saavan siis uusia tukijoita nuorten aikuisten joukosta. Erityisesti SAK:ssa asiasta tuli valtapoliittinen taistelu keskustan suuntaan: keskustan koettiin yrittää varastaa palkansaajien eläkerahat, vaikka kukaan keskustalainen ei ole esittänyt ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkmanin tavoin eläkevarojen hallinnoinnin siirtoa eduskunnalle. Uusi vainoharhaisuuden pesäke löytyy siis Hakaniemestä.

Vanhasen poliittisessa toiminnassa ja persoonassa on eräs harvoin julkisessa keskustelussakaan esillä ollut seikka, joka on erityinen avu kriisitilainteissa: pettämätön rauhallisuus ja kylmähermoisuus. Ne ovat pääministerin tuulisessa tehtävässä suuri apu. Meillä keskustalaisilla on tuoreessa muistissa edellinen demaripääministeri, jolla tätä ominaisuutta ei totisesti ollut. En muista Vanhasen tölvineen pahimmassakaan sarjatulituksessa poliittisia vastustajiaan Lipposen tyyliin.

Eläkeiän nosto siirtyy nyt Jukka Rantalan vetämän työryhmän käsittelyyn. Keskustan kannattaa jatkaa aktiivista ja tulevaisuusorientoitunutta työskentelyään, mutta ajatusten ja ideoiden testaaminen laajemmassa piirissä on järkevää jatkossa. Muutoin olen sitä mieltä, että Ruka on loistopaikka!